Luonto on hyvinvoinnilleni erityisen tärkeää

Mitä tapahtuu kun kaikki vapaa-aika vaihtuu työksi? Mitä ihmismielelle tapahtuu kun mieli ei enää muista miltä tuntui kävellä paljain jaloin nurmikolla? Hämeen ammattikorkeakoulussa Biotalouden liiketoiminnan kehittäminen -koulutusohjelmassa opiskeleva puutarhuri Tea Karjalainen kertoo, miten käy kun työ kaappaa kaiken vapaa-ajan. Helsingin alueen viheralueista vastaava puutarhuri kertoo myös, miksi on saatava etäisyyttä oman työpaikan luontoympäristöistä.


Löysin takaisin tieni metsiin ja luontoon pysähtymisen kautta.

Olen lähes koko ikäni viettänyt aikaa metsässä, luonnossa, pelloilla, ulkona ja eläinten kanssa ja ilman. Välillä vähän vähemmän ja välillä enemmän. Löysin tieni takaisin metsiin ja luontoon, kun ymmärsin kuinka urani ja kiireen tuntu oli aiheuttanut stressiä. Tajusin pysähtyä miettimään, sitä mikä on itselle tärkeää.

Helppoa tämä ei ole ollut, kasvun paikka, kun tajuaa, että pitää työstään liikaa ja se alkaa viemään vapaa-aikaa.

Työn tekemisen määrä kasvoi kuin varkain. Ensin sähköposteihin (sesonkina 100 - 150 kpl/vrk.) tuli vastattua matkalla töihin, sitten jo aamukahvia juodessa sekä työpäivän jälkeen lasten treeneissä ja lopulta jo viikonloppuisinkin. Perustelin tätä usein itselleni työn suunnitteluksi. Sitä se ei oikeasti ole, vaan tulipalojen sammuttelua sekä kaukana työn suunnittelusta. Tällainen työskentelytapa ei johda, muuhun kuin oman terveyden menettämiseen. Vihdoin tiedostin tekeväni töitä vähän liikaa ja se oli omasta ajasta pois. Tähän tiedostamiseen tarvittiin myös työkavereita sekä lähiesimiestä. Ja sitten tuli aika rauhoittaa elämä projektipäällikön tehtävissä. Lähiesimies suositteli kuntoremonttia haastavan projektin jälkeen. Tartuin tähän ja olin Mikkelissä sijaitsevassa Kyyhkylässä neljä vuorokautta, jossa opeteltiin rentoutumista kaiken muun tarpeellisen lisäksi.

Tämän kaiken kuormittumisen taustalla oli osittain aikaisemman työn talvipäivystykset ja opiskelu työn ohessa. Talvityönjohtajana tuli tehtyä 13 – 14 h tunnin työpäiviä, aina silloin kuin lumitilanne niin vaati (ja niin se vaati vuosina 2010 – 2014). Tätä taakkaa olivat onneksi jakamassa myös muut silloisen työpaikan yksikön esimiehet, mutta silti tästä kakusta riitti töitä ihan kaikille tasapuolisesti. Samalla opiskelin AMK-hortonomin tutkintoa.

Voiko hullumpaa tehdä? Pienet lapset, päivystystyö ja opiskelu? Ilman avopuolisoa en olisi tästä selvinnyt, enkä silloisen lähiesimieheni tukea. Kiitos heille molemmille tästä mahdollisuudesta.

Viime kevään kuntoremontti (nykyään kaiketi työhyvinvointivalmennuksia) avasi lopullisesti silmät, siitä, kuinka olin antanut työn viedä mennessään. Kivaahan se on, että on ainainen flow-tila, mutta silläkin on hintansa. Tunnollisena ihmisenä, kun yritin aina tehdä viimeiseen asti kaikki työt, ja se tarkoitti myös sitä, että päivät venyivät pitkiksi ja viikonloput välillä työpäiviksi.

Nyt en enää suostu pitkiin päiviin, se ei vaan voi olla uusinormaali. Haluan viettää aikaa rakkaitten ystävien ja perheenjäsenien kanssa sekä luonnossa itsekseni. Siitä keväästä se sitten lähti se eheytyminen ja metsälenkit palasivat takaisin kuvioihin. Matkaan pidemmälle luontoon, Helsingin ulkopuolelle, unohtaakseni työt, sillä Helsinki viheralueineen käytännössä on työmaatani.


Sisilisko lämmittelemässä vessan seinustalla Vihdissä.

Olen aina mennyt mielelläni metsään, teininä koirieni kanssa, lapsena seikkailut olivat metsissä. Voin niitä intiaanileikkejä, jossa fillarit toimivat ratsuina tai maalla vietettyjen kesien uintiretket serkkujen kanssa. Retket saattoivat kestää koko päivän. Tai sedät esittämässä karhuja, kun olimme luvattomilla teillä matkalla mummolan vieressä sijaitsevalle kaatopaikalle. Paikkanahan se kiinnosti kovasti meitä lapsia. Lapsuuden kesiin kuului ulkona tulen äärellä iltaa istuminen, grillaaminen ja kortin peluu. Saatettiin sitä tikkaakin heittää tai leikkiä piilosta. Jotenkin luonnollinen tie tästä oli sitten jatkaa muutamien 'työkokeilujen' jälkeen viheralalle.

Niinhän tarina menee, ostetaan oma huoneisto tai talo, tulee lapsia, opiskellaan jos on mahdollista, ostetaan mökki jne. Meillä mökki tuli ennen lapsia ja jatko-opiskeluja. Muistan sen ajan, kun metsätontilla sijaitsevan mökin pihapiiriä kunnostettiin tarpeisiimme. Oli ihanaa möngertää maata ja nauttia tontin puista ympärillä kesähelteillä. Ja iltaisilla istuttiin jälleen tulen äärellä pihalla rentoutuen ja jutellen, joskus jopa aamuyön tunneille.


Mökkimme kallioiselta tontilta saa kerättyä mustikoita, jollei kuivuus tai halla kurita niitä.

Sitten ne lapset, mökki metsätontteineen ja pienine viljelyksineen oli aivan mahtava paikka viettää kesää lasten kanssa. Hyvin sujui taaperoiden vaipanvaihdot, vaikkei vettä tullut mökille, edelleenkään ei ole vesihuoltoa. Metsissä on retkeilty ja paljon uitu läheisellä uimarannalla sekä marjat kerätty omalta tontilta sekä lähialueen metsistä.


Kallioisen mökkipihamme kasvit on istutettu sillä periaatteella, se säilyy mikä kestää kasvuolot.

Kun lähdin opiskelemaan AMK-hortonomin koulutusta, kuului opintoihin digiherbaario. Sitä varten piti kuvata kasveja. Valjastin tarhaikäiset lapset näihin retkiin mukaan. Annoin heille kamerat käteen, toiselle vanhan älypuhelimen ja esikouluikäiselle vanhan digikameran, jotta hekin viihtyisivät kuvaamassa luontoa samalla kun äiti kuvasi herbaariota varten luonnonkasveja. Aina oli kasviretkillä eväät mukana. Saatettiin istua kiven päällä ja syödä eväitä sekä katsella ohi lentäviä perhosia.

Tämän kaiken olin vähän sitoutuneisuuttani töihini vuoksi antanut kadota. Mikään työ ei saa olla niin tärkeää, että vie aikaa harrastuksilta. Työnantajan on pystyttävä seuraamaan työntekijöiden jaksamista ja työmääriä.

Oma oppini oli se, että jatkossa pidän rajoista tarkemmin huolen ja sanon ei, silloin kun ei ole aikaa tehdä jotain enemmän.


Tällä hetkellä jo teini-iässä olevat pojat lähtevät retkilleni useimmiten mielellään mukaan, sillä mikään ei ole tärkeämpää kuin opettaa lapsille luontoyhteyttä. Sen ehkä olen heille onnistunut helsinkiläisenä äitinä heille antamaan perintönä – luontoa ei kannata pelätä, mutta sitä pitää kunnioittaa.


Kukapa ei haluaisi kulkea sammalikossa paljan varpain? Se vasta on elämää.

Säännölliset metsälenkit, vähintään kaksi kertaa kuukaudessa, pitävät mieleni rentona, vähentävät stressiä ja saavat kroppani jännityksen laukeamaan. Pari kertaa kuukaudessa tuntuu väliltä liian vähältä ja joku onkin sanonut, että hyvinvoiva sekä tasapainoinen ihminen viettää vähintään kaksi tuntia viikossa luonnon ääressä. Ihan näin usein en arkisin pääse luontoon, mutta kesät ja viikonloput vietän mielelläni mökillä tai metsäluonnon ääressä! Pidetäänhän itsestämme huolta – ja samalla myös metsistä ja viheralueista! Ne ovat tärkeitä meidän jokaisen hyvinvoinnin lähteenä, myös kiireisten kaupunkilaisten, sillä he ovat voineet unohtaa, kuinka mukavalta tuntuu nurmikko paljaan jalan alla. Tähän opastamiseen luonnossa liikkumiseen löytyy paljon alalta osaajia. Itse löysin luonnon uudestaan kuntoremontin kautta. Suosittelen kaikille, vaikka ihan alkuun, ammattilaisten ohjausta, jos ei muuten, niin retkeilytaitojen opettelua varten. Jokainen luonnossa vietetty hetki on investointi omaan hyvinvointiin. Vahva suositus terveysmetsätoiminnalle ja metsävastaanotoille.



Blogitekstin kirjoittanut Tea Karjalainen opiskelee tällä hetkellä Hämeen ammattikorkeakoulussa ylempää ammattikorkeakoulututkintoa, Biotalouden liiketoiminnan kehittäminen -koulutusohjelmassa. Tean haaveena on lisätä ihmisten tietoutta luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutuksista. 

Tea opiskeli oppisopimuksella Helsingin kaupungin rakennusviraston ympäristötuotannossa puutarhuriksi 1997 – 1999 ja siitä toimi useana vuonna puutarhurin tehtävissä Vallilan piirisissä. Lasten synnyttyä ja palattua takaisin työelämään Tea toimi vajaa kaksi vuotta tuntikirjurina. Sen jälkeen hän jatkoi työnjohtajana samassa työpaikassa vuodesta 2010 kesäkuusta alkaen. Hän jatkoi opiskelemalla AMK hortonomitutkinnon 2011 – 2015 ja siirtyi siitä valmistuttuaan koulusta tilaajaksi; projektipäälliköksi nykyiseen Helsingin kaupunkiympäristön toimialalle, yleisten alueiden ylläpitoon. Nykyisiin hänen työtehtäviin kuuluu kaakon, idän ja Östersundomin rakennettujen puistojen kunnossapidon tilaamiseen liittyvät työt, ylläpitohankintoihin liittyvät kilpailuttamiset, urakoiden johtaminen ja valvonta, leikkiväline- ja patoturvallisuus sekä erilaiset työryhmäjäsenyydet sekä viheralueiden kunnossapitoon liittyvät kehittämistyöt. Ja lisäksi on asukkaiden palautteisiin vastaamista. Asukkaita Tean vastuualueilla on yhteensä noin 170 000.


Tämä blogikirjoitus on kirjoitettu osana Tean opiskelemia Green Care -opintoja.

37 katselukertaa

© 2020 Oivallusvaara Oy. 

  • Facebook
  • YouTube
  • Instagram