Retkipyöräily ja luontoyhteys

Kaksi kesää sitten pakkasin lainalaukkuihin välttämättömät tarpeet, lastasin ne polkupyöräni kyytiin ja suuntasin kohti ystäväni mökkiä. Jo ensimmäisen polkaisun jälkeen tunnistin sen kutkuttavan aavistuksen, että tämä on oma juttu, tästä tulee vielä rakas harrastus. Vietin ison osan päivästä pyörän satulassa horisonttiin tuijottaen ja tunsin uudenlaisen vapauden tuulahduksen. Vauhti tuntui juuri sopivalta, jotta ehdin lumoutua edessä aukeavista maisemista ja vierellä liitelevistä siivekkäistä, mutta silti edetä hyvää tahtia kohti uusia päämääriä. Yksinkertainen ulkoilmaelämä, liikunta, luonnonvesissä uinti, merkitykselliset kohtaamiset, uudet ympäristöt, kulttuurikokemukset ja elämälle avoinna olevat aistit tekevät pyöräretkistä huikeita elämyksiä.

Olennainen osa matkaa on pysähtyä jokaisella sillalla ihastelemaan maisemaa, jonka rikkoo vain täyteen kuormattu, likainen polkupyörä. Kuva on otettu Lappeenrannasta.

Pian kaipasin jo horisonttia kauemmas: kansallispuistoihin ja kaukaisiin kaupunkeihin, saaristoreiteille ja rajojen(i) yli. Pyöräilysuunnitelmat olivat toinen toistaan mahtipontisempia ja vauhti niin kova kuin reisistä lähti, vaikka alla kitisi nuoruusvuotensa nähnyt vintageromu. Hyväksyin leiripaikoiksi vain kauneimmat kalliomaisemat ja idyllisimmät järvenrannat, ja jostain selittämättömästä syystä laskin kilometrejä, joita tietenkin täytyi olla pyöreät tuhat tai ei mitään.

Hidasta elämää ja hidasta matkantekoa

Mieleni kuitenkin kiittää nimenomaan yksinkertaisesta ja hitaasta elämästä, jota pyörämatkailu parhaimmillaan tarjoaakin. Järjenvastaiset päivämatkat puolikuntoisella pyörällä voivat herättää siihen, että arvoni pyörämatkailijana tai ihmisenä ei suinkaan ole sidottu kilometrimäärään, ja voisinkin mennä sieltä missä aita (mäki) on vähän matalampi. Samalla saa tuntua mahtavalta huomata, että on omin voimin kammennut itsensä kymmenien ja satojen kilometrien päähän ja pärjännyt, selvinnyt, mennyt eteenpäin ja mikä tärkeintä, nauttinut.

Kulkupelikin kaipaa välillä lepoa. Kuva Teijon kansallispuistosta.

Omia rajoja kunnioittaen

Näen mahdollisuuteni pyöräillä, seikkailla ja kokea vapautta etuoikeutena, josta voin tuntea kiitollisuutta. Kun pitkän - kenties juuri tuon ainaisen ylivireisen paahtamisen aiheuttaman - sairastelun takia kunnianhimoinen suunnitelmani polkaista mantereen läpi jäi vain haaveiksi, piti tavoitteille ja toiveille asettaa uudet raamit. Lopulta viime kesän maksimisuoritukseni oli kahden kilometrin varovainen polkaisu metroasemalta yöksi lähimetsikköön. Psyykkisenä saavutuksena se oli kuitenkin omaa luokkaansa. Onnistuin sekä täyttämään luonnon- ja seikkailunkaipuuni että kunnioittamaan kehoni rajoja.

Pienellä ennakoinnilla ja onnenpotkulla voi löytää toinen toistaan kauniimpia yösijoja.

Vastuullinen tapa matkustaa

Pyörämatkailu on parhaimmillaan poikkeuksellisen ympäristöystävällinen ja edullinen tapa matkustaa. Pyörällä voi löytää uusia elämyksiä nurkan takaa tai kaukaisista kolkista, ja matkantekoa voi helpottaa hyppäämällä välillä junan kyytiin. Tämäkin harrastus voi muuttua kulutussirkukseksi, jos ensi-innostuksen puskiessa tuntee pakottavaa tarvetta hankkia kaikki välineet uusina ja viimeisen päälle. Pyöräretkeily on kasvattanut suosiotaan, ja nykyään on onneksi mahdollista löytää jos jonkinlaisia pyörä- ja retkivarusteita käytettynä tai vuokraamalla. Aurinkopaneeli, vedenpuhdistin ja uudenkarhea soratiepyörä voivat helpottaa retkiarkea, mutta vähemmälläkin pötkii pitkälle.

Retkipyöräilijän(kin) vastuulla on minimoida kaikenlainen ympäristön kuormittaminen.

Matkalla yksin, yhteydessä luontoon ja omaa itseen

Olen tykästynyt matkantekoon yksin. Vaikka leiriytyessä voi jo kaivata kaveria kertaamaan päivän kokemuksia (tai pesemään osan astioista), yksin matkaaminen on mahdollistanut erilaisen vapauden ja henkisen kokemuksen. Pullottavat pakaasini magnetisoivat kaiken maailman ihmettelijät ja ohikulkijat juttusille, keittokatoksella jaetaan iltapalaherkkuja tai vähintään suositukset lähimaastoon ja ystäväkin on puhelinsoiton päässä. Saatan myös löytää itseni yhtäkkiä istumasta Päijänteen rannalta börek-piiras kädessä, vieras vauva sylissäni kertomassa, mistä olen tullut tänne, miksi ihmeessä olen tullut tänne ja milloin palaan kotiini (vastaukseni yleensä: ehkä huomenna tai ensi viikolla). Olen yksin, mutta luontevan tuntuisella tavalla yhteydessä mieleeni ja kehooni, luontoon ja muihin ihmisiin.

Yksin matkailu on tuonut tarpeellisen tuntuisia kokemuksia.

Luontoon uppoutumista ja hiljentymisen kokemuksia

Ennen kaikkea yksin poljetut retket ovat tarjonneet minulle mahdollisuuksia hiljentymiseen, itsetutkiskeluun ja tunnetyöskentelyyn. Matkanteko ja leiriytyminen silmää hivelevissä luontomaisemissa sekä suhteellisen monotoninen, sopivan rytmikäs polkemisliike tarjoavat hyvän alustan meditatiivisen tilan synnylle. Tällöin saatan uppoutua tuijottamaan edessä avautuvaa tietä tai horisontissa aaltoilevaa kuusikkoa ja kuin unohtaa polkevani. Kenties juuri tuon eteenpäin menevän, jatkuvan liikkeen ansiosta olen saanut pyörän selässä verrattomia kokemuksia vaikeimpien tunteiden käsittelystä. Ajatukset ja tunteet virtaavat ja purkautuvat luonnollisemmin ja ne on helpompi ottaa vastaan, hyväksyä ja päästää menemään.

Autiossa maalaismaisemassa tai valtatien varrella yksin ajaessa myös tietyt sosiaaliset normit menettävät merkityksensä, mikä tuntuu tekevän tunneilmaisusta entistä spontaanimpaa ja vapautunempaa. Retkipyöräillessäni olen itkenyt, nauranut, laulanut ja jutellut itsekseni varmasti aika paljon enemmän kuin iltalenkeillä Helsingin Keskuspuistossa.

Kylmenevä ilta, rankkasade, puhjennut kumi, käärmeet ja vaikeus löytää paikkaa riippumatolle herättivät tänä iltana turvattomuuden tunteen. Iloitsin kuitenkin ilmeisen toimivasta selviytymisvietistäni.

Yhä opettelen kuuntelemaan kehoani ja sovittamaan sen tarpeet ja toiveet mieleni oikkuihin. Kun jalat ovat retken päätteeksi pienenpienillä mustelmilla juuri reisilihasten kohdilta ja pyörä pyytää huoltoa joka toinen ajopäivä, on taidettu mennä hiukan liian lujaa. Silloin tiedän, että olen ohittanut paitsi viisitoista saimaalaiskuntaa myös oman syvimmän tarpeeni: tämän hetken ja itseni hyväksymisen juuri tällaisena, vähän hitaampana ja hiljaisempana.

Tarvitsen siis sekä eteenpäin menemistä että pysähtymistä, ja tuota balanssia toivon pääseväni harjoittelemaan pian syysretkille. Tulevat pyöräilyyn liittyvät tavoitteeni eivät olekaan mitattavissa kilometreissä. Kun seuraavaksi nousen satulaan ja suuntaan seikkailulle, haluan ottaa päämääräksi rennon vauhdin ja hyvän olon. Tiedän myös, että jos ja kun pääsen taas pyöräretkelle, on hitaan matkanteon ja toimivan kehoni tuoma riemu entistä suuremmassa arvossa.

Blogitekstin on kirjoittanut helsinkiläinen toimintaterapeuttiopiskelija Saana Varis osana Green Care -opintoja. Saana vaalii luontoyhteyttään paitsi pyöräillen, myös metsässä samoillen ja meren äärellä mietiskellen. Työssään hän ohjaa lapsia metsäretkille ja aikuisia suolakelluntaan. Tulevaisuudessa Saana voisi nähdä itsensä jonkinlaisessa mielenterveystyön ja luontoympäristöjen hyödyntämisen yhtymäkohdassa. Ehkä kaikista eniten Saana haaveilee yksinkertaisesta arjesta yhteisöllisessä puutaloidyllissä rescuekoiran, riippumaton ja hyvän kirjan kanssa.