Voiko metsä olla terveysmetsä ilman kävijöitään?

Päivitetty: 13. elo 2019


Kuvittelin olevani oikeassa paikassa. En löytänyt ympäristöstä mitään kylttejä tai viittoja, jotka olisivat toivottaneet minut tervetulleeksi Hyvinkään Terveysmetsään. Olin kuitenkin tutustunut aiheeseen etukäteen ja tiesin, että valmisteilla oleva Hyvinkään kaupungin Terveysmetsä sijaitsisi kivenheiton päässä kaupungin keskuspaikasta, kauppakeskus Willasta, joten vertaillessani puhelimeni karttaohjelmaa omaan sijaintiini, eteeni avautuva metsäalue vaikutti lupaavimmalta vaihtoehdolta.

Auton ikkunasta katsottaessa näytti, että olin parkkeerannut retkeilyautoni juuri siihen kohtaan, josta metsään näytti avautuvan uuden karhea polku. Pidin sitä merkkinä siitä, että kyseessä täytyy olla Terveysmetsän polun aloituspiste. Mikä sattuma!

Matkaseuralaisen virkaa toimittava Sisu-koira lähti häntä heiluen kanssa metsäpolulle, jossa iltapäivä aurinko siivilöityi läpi vehreän lehvästön. Oli jotenkin jännittävää kulkea pientä suojaista soralla päällystettyä polkua, sillä olihan tämä minulle ensimmäinen suomalainen terveysmetsä, jonka sisään astelimme.




Läheisen liikuntapaikan äänet kantautuivat läpi metsään mutta unohdan ne viimeistään silloin kun saavumme kirkasvetisen puron varteen. Vesi vetää puoleensa, emmekä ole Sisun kanssa ainoat, jotka ovat pysähtyneet tuijottelemaan virtaa ja sen päällä eläviä veden varjoja.

Jatkamme puusillan yli ja eteenpäin esteettömälle reitille. Linnun laulu kantautuu korviini mutta huomaan lähimmän autotien äänien tunkeutuvan elämykseeni. Se on oikeastaan ainoa muistutus siitä, että olen tällä hetkellä kaupungissa.

Esteetön reitti on rakennettu puusta ja se on leveä. Tuntuu kuin kulkisimme Sisun kanssa pitkää kiemurtelevaa käytävää, mutta tästä rakennuksesta puuttuvat seinät ja katto. Kuljemme puurakennelman päällä normaalia korkeammalla ja sen takia luonnon mittasuhteet tuntuvat erikoisilta, kuin leijuisimme ilmassa vaikka kävelemme puurakenteen päällä. Olen tottunut kävelemään varpujen ja aluskasvillisuuden ympäröimänä mutta ymmärrän, että monelle liikkuminen vaikeakulkuisessa maastossa olisi mahdottomuus. Mustikat ja suopursut reunustavat reittiämme. Kurkotan suopursuja kohti kaapatakseni niistä käteeni tarttuvan hajuelämyksen, jota ilman jäisin, nyt kävellessämme puurakenteella. Tuoksu kuljettaa minut kauemmaksi arjesta ja palaan mielessäni hetkeksi Pohjois-Savon tuttuihin suomaisemiin.




Tutustumme Sisun kanssa Terveysmetsään kaikilla aisteilla. Haistelemme, tunnustelemme, katselemme, kuulostelemme, tietysti myös maistelemme. Syömme mustikoita ja Sisu pitää juomataukonsa puron varrella. Itse en purovettä laita suuhuni, sen sijaan vien käden veteen tutkiskellen kättäni vasten vihertävältä näyttävää vettä. Puro pitää huolen, että tällaisena kuumana kesäpäivänä metsässä on viileää. Miellyttävä raikkaus hohkaa maasta, joka on täysi vastakohta paikalle, jonne pian saavumme.

Mietin, eroaako kokemukseni muista reiteistä, joita olen eri metsissä kulkenut? Ja kyllä, tämä kokemus on erilainen. Polku ei ole sattumalta syntynyt, vaan harkittu kokonaisuus. Reitti vaihtuu kuusimetsään, kuusimetsä lehtonäkymään, siitä nuoreen koivikkoon, sitten sekametsään ja suomaalle, kangasmetsästä kivikkoon ja jossakin välissä on kaatunutta lahopuuta sekä siellä täällä vastaan risteilee alueen helmi, eli metsäpuro. Ja kaikki tämä vain reilun kahden kilometrin pituisen reitin varrella. Oloni on huojentunut, koska missään kohdin mieleni ei tarvitse masentua avohakatusta maisemasta eikä muutoinkaan maastosta löydä ihmisen pahoinpitelemiä puita tai roskaa. Mieleni avautuu jokaiselle luontoympäristölle eri tavoin, kuten avautuvat maisemat ja niissä vaihtelevat valon, sävyjen ja kasvien kirjot.

Matkamme taittuu hetken pitkospuita pitkin ja niiden päättyessä kuljemme metsäpolulla. Saavumme mäelle, joka on reitin korkein kohta. Jääkauden mahti on läsnä mäellä törröttävien siirtolohkareiden muodossa. Polku tuoksuu auringon paahtamilta neulasilta, kuumuus tunkeutuu iholle ja Sisu läähättää.

- Mutta mikä juuri tästä metsästä on tehnyt terveysmetsän? Ja oliko alueen alkuperäinen metsä eli Hyvinkään Tehtaansuon räme jo itsessään terveysmetsä? Jos olisinkin vaihtoehtoisesti mennyt Hyvinkäällä paikkaan nimeltä Tehtaansuo, pohtisinko tuossa paikassa omaa terveyttäni? Terveysmetsä suuntaa ajatuksia omaan hyvinvointiini. Tehtaansuo ei. Mutta tervehdynkö täällä? Ei kai kukaan parane terveyskeskuksessakaan ilman hoitavaa henkilökuntaa?

Olen selvästi saanut lepuutettua aivojani, sillä kysymysten virta alkaa virrata päähäni.

- Voiko metsä olla terveysmetsä ilman kävijöitään?

Jatkamme kulkua ja pian huomaamme, että olemme polkujen risteyksessä, josta emme tiedä minne jatkaa. Reittiä alkuosuuden ohjanneet merkit loppuvat ja kuljemme reitillä, jonka puiden takaa siintävät korkeat rakennukset.

- Eksyinkö minä vai eksyikö vaeltava mieleni näkiessään rakennukset?

Olemme varmasti eksyneet, sillä oloni ei tunnu siltä, että terveysmetsäkokemukseen kuuluvat kerrostalot. Samaa mieltä olen taivaalta kantautuvista lentokoneen äänistä – en kaipaa juuri nyt mitään teollista tai mekaanista, se ei tunnu kuuluvan tähän kokemukseen.




Sukellamme vielä takaisin kylpemään vehreydessä mutta pian on aika palata autolle ja lähteä kotimatkalle. Auton luona tarjoan Sisulle vettä ja katson häntä silmiin kysyäkseni huomasiko Sisu tässä metsässä jotakin erikoista. Samassa huomaan koirani otsalla terveysmetsästä kantautuneen kävelevän tuliaisen, punkin. Tilanne vaikuttaa siinä kohtaa koomiselta – punkki terveysmetsästä. Mutta sinänsä Terveysmetsässä ei ole mitään hauskaa. Pikemminkin siinä on viesti jostakin todella vakavasta.

Me tarvitsemme Hyvinkään Terveysmetsän kaltaisia projekteja, puhetta, pikaisia päätöksiä sekä toimia, sillä nyt me olemme metsän peitossa, eksyneinä. Huomaamme pian asuvamme täyteen ahdetuissa betoniviidakoissa ja mietimme asiantuntijoiden kanssa, miksi elämällämme ei ole mitään merkitystä. Tuhoamme kaiken sen, mikä pitää meidät hengissä. Tokion ja Singaporen kaltaiset miljoonakaupungit ovat myös meidän tulevaisuuttamme, jos me emme havahdu ajoissa.

Olemme siinä pisteessä, että me tarvitsemme ohjausta ja opastusta juurillemme ja siihen mihin tarinamme on kerran perustunut.



Kirjoittaja Eerika Korhonen on taustaltaan muotoilija sekä käytettävyyden ja ihmisen toiminnan asiantuntija. Hän on opiskellut mm. Taideteollisessa korkeakoulussa, Lahden Muotoiluinstituutissa, Helsingissä yliopistolla kognitiotieteitä sekä Metropolia ammattikorkeakoulussa toimintaterapiaa. Eerika on Oivallusvaara Oy:n perustaja ja yksi sen omistajista.

81 katselukertaa