Löydän itseni pohtimasta niin suuria globaaleja kriisejä, epätasa-arvoa kuin nykypäivän työelämän vaatimuksia, rajattomia mahdollisuuksia ja valintoja, koettuja odotuksia ja jatkuvaa ärsykevirtaa. Elämme maailmassa, jossa tunnistamme multitaskingin haitalliset vaikutukset aivoihin ja resilienssi on noussut tietoisuuteemme sen ollessa koetuksella. Havahdun ajoittain siihen, että maailma ympärilläni tuntuu olevan liikaa. Silloin menen metsään.
Metsä lisää joustavuuttani ja kantokykyäni. Metsä toimintaympäristönä on ollut aina osa elämääni, mutta se mitä teen metsässä on ollut murroksessa. Matkat ja määränpäät, mitattavat suoritukset ja ”täydellisen” retken valmistelut ovat muuttuneet enenevissä määrin metsässä oleiluksi. Teen edelleen suunnitelmallisempia pidempiä retkiä, mutta yhä enemmän arkeeni on tullut satunnaisia pieniä oleiluja ja kävelyjä metsässä. Muutos on seurausta tarpeesta: oleilu metsässä tuo arkeeni jotakin mitä siitä on aiemmin puuttunut.
Olen tajunnut, että aiemmin vietin tarkasti ohjelmoitua, suunnitelmallista, hyperaktiivista ja suorituskeskeistä vapaa-aikaa ja oleminen oli vaikeaa.
En pysähtynyt kuuntelemaan omia tarpeitani, vaan tärkeintä oli tehdä ja edetä. Ehkä näin on edelleen ajoittain, mutta nykyisin tunnistan olemisen merkityksen. Metsässä oleminen on lisännyt tasapainoa voimavarojani vievien ja niitä tuovien toimintojen välillä. Tarvitsen tasapainoa.
Huomaan, että metsässä minun on helppo hengittää ja kohdistaa katsetta yksityiskohtiin, elää hetkessä. Koen metsässä usein kauneutta, joka liikuttaa. Metsässä on tilaa tunteille ja ajattelulle, kun moni muu arkeeni liittyvä asia ei ole läsnä.
Metsä on monimutkainen systeemi, mutta silti sen toiminta vaikuttaa selkeältä ja johdonmukaiselta.
Tuntuu kuin selkeys ja johdonmukaisuus tarttuisi myös minuun. Mieleeni tulee ratkaisuja ja ratkaisut tuntuvat konkreettisilta. Metsässä olon jälkeen tuntuu, että moni aiemmin mahdottomalta tuntunut asia on muuttunut mahdolliseksi ja mahdottomalta tuntunut tunne on muuttunut osaksi elämää. Aivan kuin metsä yksinkertaistaisi ja konkretisoisi maailmaa.
Metsässä asiat tuntuvat pysyviltä. Metsä muuttuu rauhallisesti ja tarpeen mukaan, mutta näyttää joka hetki erilaiselta. Pysyvyys luo turvaa ja muuttuva pinta ruokkii hallitusti aisteja ja mielikuvitusta. Metsä tuntuu vakaalta muutoin epävakaassa maailmassa.
Olen pohtinut, miksi metsässä oleminen tuntuu olevan minulle ajoittain välttämätöntä. Ehkä kyse on siitä, että metsä korostaa niitä asioita, joita arjestani puuttuu niinä hetkinä kun ”maailma tuntuu olevan liikaa”.
Metsässä tunnen kuuluvani johonkin isompaan kokonaisuuteen, jonka kanssa elän vuorovaikutuksessa ja jota kunnioitan.
Luonnossa kaikella on tarkoitus ja paikkansa, eikä niitä tarvitse etsiä erikseen. Metsä asemoi minut osaksi jotakin suurempaa, tiedän paikkani. Kuulumiseni kokonaisuuteen ei ole riippuvainen suorituksistani tai siitä täytänkö omani tai toisten odotukset. Luontoa, metsää ja niiden tapahtumia ei voi hallita, se ohjaa päästämään omasta kontrollitarpeesta irti. Kun päästää irti, syntyy tilaa jollekin muulle.
Metsä pakottaa minut hellävaraisesti perusasioiden äärelle. Kirjoitetaan, että resilienssiä voidaan vahvistaa perusasioiden kuten ruuan, unen ja levon sekä fyysisen aktiivisuuden, mielekkään tekemisen sekä itsetuntemuksen vahvistamisen kautta. Myös kuulumisen tunteen kerrotaan vahvistavan resilienssiä. Metsä ohjaa minut perusasioiden äärelle ja asiat löytävät paikkansa ja oikeat mittasuhteet. Liiallinen murehtiminen ja kannattelu vähenee. Kun olen metsässä, saavutan tilan, jossa olen erittäin tietoinen maailmasta ja sen tapahtumista, mutta se ei ole liikaa.
Kolmevuotias siskon poikani kysyi ensimmäisellä yön yli kestäneellä metsäretkellään minulta: ”täti, mitä me täällä tehdään?” Vastasin: ”Ei mitään”. Olisin voinut yhtä hyvin vastata: ”katsellaan, kuunnellaan, tuoksutellaan ilmaa ja tunnustellaan metsää, ihmetellään”. Sen jälkeen olisin voinut lisätä: ”Kävellään jos jaksetaan.” Totuuden nimissä minun olisi pitänyt sanoa myös: ”Huolehditaan nukkumapaikasta ja lämmöstä, peseydytään, syödään ja juodaan. Sen jälkeen kellahdetaan vierekkäin nukkumaan.” Alkuperäinen vastaukseni: ”Ei mitään”, piti siis sisällään kaiken sen mikä on tärkeintä.
Kun menen metsään, havaitsen, että maailma on, mutta se ei ole liikaa.
Tekstin kirjoittanut TtM, toimintaterapeutti Sanna Piikki on metsässä liikkuja ja luonnosta hyvinvointia tankkaava eteläsuomalainen, jonka sielunmaisema on Kainuun selkosilla. Vakiokaverina metsässä on usein mukana bordercollie Piitu. Luontokokemusten äärelle Sannan mutkamatkoilla pääsee myös puoliso, oma äiti, sisko ja siskon lapset sekä heidän kaverinsa. Metsässä oleilun lisäksi hän nauttii melomisesta, vapaalaskemisesta, puutarhan hoidosta, mutta myös vanhoista tavaroista ja niiden taustalla olevista tarinoista sekä kodin tuunaamisesta. Hän haaveilee metsän keskellä sijaitsevan vanhan talon löytämisestä omaksi kodiksi. Vapaa-ajan toimintaansa rahoittaakseen Sanna työskentelee ammattikorkeakoulun lehtorina. Hänen työnsä lehtorina sijoittuu Hyvinvoinnin osaamisalueelle tiimiin, jossa keskitytään vanhustyöhön, kuntoutukseen ja toimintaterapiaan. Sanna pitää tärkeänä, että tulevaisuuden kuntoutusalan ammattilaiset näkevät kuntoutuspalvelut monipuolisina ja ottavat asiakkaat mukaan palvelujen muotoiluun ja prosessien suunnitteluun. Sannan mielestä on tärkeää tunnistaa, että asiakkaan esille tuomat kuntoutusta koskevat ajatukset ovat tärkeitä ja keskeisiä, vaikka ne eivät aina olisikaan ammattilaisen mielestä kaikkein tehokkaimpia.
Comments